[:fi]Alfien lähtö on satuttanut. Todella satuttanut. En ihan ollut varautunut miten paljon.
Mira ja Niki olivat molemmet yli 14-vuotiaita kun lähtivät. Tottakai sattui, mutta tuon ikäisenä sen jo ymmärtää. Elämä on jo alkanut hiipua heistä pois. Ella oli sitten toinen juttu: 2v 4kk oli ihan liian aikaisin ja kesti todella pitkään päästä yli. Pojat auttoivat. Eddie tuli reilu puoli vuotta myöhemmin ja Alfie siitä 1.5kk myöhemmin.
Alfiella oli vielä pilkettä silmässä. Se lähenteli 11 vuotta (toukokuu).
Keskiviikkona tilanne vain romahti ja tiesin, että nyt on aika päästää hänet pois. Alfie nukahti rauhallisesti ikiuneen.
Tulin kotiin ja itkin kunnolla. Kaikki koirat tulivat viereeni lohduttamaan. Minnie nuoli kyyneleet ja kierähdin sängyssä toiselle kyljelle, jolloin Eddie hyppäsi sängystä pois ja tuli siihen reunalle puolestaan seisomaan ja nuolemaan kyyneleitä pois.
Torstai oli tosi vaikeaa. Tuntui, että henki ei kulje kun niin ikävöin Alfieta. Onneksi on kavereita, joille soittaa ja jutella. Päivän vietin hevostallilla tehden ruumiillista työtä. Se helpotti.
Surun keskellä on kaksi asiaa, joita en ole katunut:
- rakastinko liikaa
- olinko liian ystävällinen
Samat asiat ovat toistuneet muidenkin lähtiessä, mutta ei näin selkeästi.
Mitä väliä sillä on, onko koira näyttelyn kaunein? Saako se jonkun rodunomaisen meriitin?
Pääasia on, että se on terve nauttiakseen elämästä ja sen omistaja rakastaa sitä antaen sille hyvän elämän. Se on tärkeintä ja se perusta, jolle koiran elämä rakennetaan. Kaikki muu on plussa, mutta perustan on oltava kunnossa ja hommat ilon kautta.
Sain vinkin Alfien sukulaisten tulevasta pentueesta, jota nyt harkitsen. Tony Belsud kennelistä soitteli ja kertoi, että on ihan muutaman päivän sisällä astuttamassa omiansa ja saisin siitä pennun. Nyt sitten harkitsen näitä jompaa kumpaa. Pentu tuo iloa mukanaan ja se on mitä nyt tarvitsen. Alfie jätti ison aukon. Se suurisydäminen hössö.
Flatcoats ryhmä on ihana. Siellä on hyvä henki ja paljon tsemmpausta. Alfien lähtö on saanut siellä paljon lohduttavia sanoja ja kuvia, jotka lämmittävät sydäntäni surun keskellä. Kiitos kaikille niistä. Tämän postauksen pääkuva on kooste osasta.
[:en]Alfie’s passing really hurt. More than I was expecting.
I have lost two dogs (Mira & Niki) at the age of 14 years and even when it is very hard, you have been preparing yourself for that. Ella was another thing. She was only about 2.5 years and loosing her was devastating. I only started to get over it when to boys (Eddie & Alfie) came about 6 months later.
Alfie was full of live. He would have turned 11 years in May.
On Wednesday things changed quickly and it was time to let him go. Alfie fell asleep peacefully.
When I came back home I broke down to tears. All the three dogs came to comfort me. Minnie licked my tears and Eddie continued.
Thursday was really hard. I could hardly breathe, that much I missed my sweet boy. Luckily I had friends to call. I went to horse stable to do hard physical work and that helped.
There are two things in my mind that I don’t have to regret:
- Did I love too much
- Was I too gentle
Same thing was present when I lost the other dogs, but more clearly now.
Does it really matter how well your dog does in shows or trials?
To me the main things are that you love your dog and try your best to offer them a good live. Everything else is a plus. And please do everything through joy. Not to gain any merit. At the end the only thing that really matters is love.
At the moment I’m dreaming about a new puppy in the summer. Alfie’s relatives maybe. Let’s see. Then in a way I would get Alfie back even a little bit.
The flatcoats fb group is wonderful. So many people supporting and saying kind words after Alfie’s passing. The main page in this blog post is a photo of Alfie with messages people have sent. There are so many wonderful messages that I cannot fit in one place but they really do comfort me during this difficult time. Thank you all.
[:]