Vähän on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Ajattelin rauhassa miettiä asioita.
Nikin poistumisen jälkeen olen ollut aivan mielettömän väsynyt. Päiväunet maistuvat hyvin ja normaalia pitemmät yöunet päiväunien lisäksi. Viimeksi tuli nukuttua 11 tunnin yöunet ja päikkäritkin siinä lisäksi. Ehkä tämä on tapani käsitellä asiaa.
Tuska Nikin lähdöstä ei ole läheskään niin pahaa / raastavaa kuin Ellan lähtö. On eri asia menettä vanha koira kuin nuori.
Ellan sureminen sai käännekohdan vasta n. 3 kk jälkikäteen kun lähdin yksin alpeille. Menin tuttuun rinteeseen ja laskin reilun 8 km mäen yhteen putkeen. Sitten sukset jalasta pois ja hidastetuin liikkein (reidet maitohapoilla) tähtäsin kabiiniin yksin. Matka ylös sujui itkien. Tätä toistin päivästä toiseen. 5. laskettelupäivänä olo alkoi jo tuntumaan paremmalle, vaikka kyyneleitä silti riitti. Kuusi laskettelupäivää teki ihmeitä. Kun tulin takaisin Suomeen, niin muistan yhden kaverini sanoneen kuinka erilaiselta vaikutan nyt matkan jälkeen. Tuo oli kannaltani oikea tapa käsitellä menetystä ja surua.
Nikin suhteen ilmeisesti tulee nukuttua paljon. Päätös Nikin lähdöstä tosin oli täyttä tuskaa, mutta sen jälkeen olen vain ollut väsynyt ja haluan nukkua. Eddien kanssa maanantaina koirakoulussakin oli haasteita jaksaa koko 45 minuuttinen; alkoi vain väsyttämään.
Enkä ole jaksanut oikein vielä vastata saamiini sähköposteihin. Ei mitään henkilökohtaista, vastaan kyllä kunhan saan enemmän energiaa.
Tänään olin Nuuksiossa poikien kanssa ja törmättiin viiteen flattiin. Tosin vasta kun tultiin takaisin autolle. Sinänsä hyvä, että pojat pääsivät autoon ”turvaan” ennen kuin 5 virtaa täynnä olevaa aikuista flattia ryntäsivät haistelemaan tuoksuja ja päästämään pahimmat höyryt ulos.
Pojat kyllä ovat todella iloa tuottava asia elämässäni. Ne vain ovat niin ihania. Olen niin onnellinen, että minulla on ne: niiden takia en koe Nikin menetystä niin kovana.