Alkaa taas onneksi olla takana päin.
Nimittäin juoksut.
Joskus ennen vanhaa oli helpompaa. Kävin kahdessa erässä lenkillä. Ihan kevyesti. Nuorena jaksoi.
Nyt en käy.
Vaan kerran päivässä ja se tarkoittaa vuorottelua: Joka toinen päivä Mickie ja joka toinen päivä tytöt. Kun juoksut estää yhteiselon.
Ainoat jotka käy joka päivä on minä ja vuohet. Ne tulevat mukaan.

Heinän saannin kanssa vähän ongelmia ja kun ottaa vuohet mukaan lenkille, niin ne syö maasta mitä löytyy. Samaa siis kuin peurat. Loput tulee kaurasta + tarhaan heittämistäni kuusista ja männynoksista. Melko luonnonmukaista ruokaa.
Onneksi on pihaa, että taukopäivää viettävä(t) voivat juosta pihalla. On missä juosta. Meikä sitten istuu ja ottaa valoa sillä aikaa. Toista lenkitystä en ole enää tehnyt kuten vanhaan hyvään aikaan.
Juoksut, synkassa
Onneksi sentään tyttöjen (3) juoksut tulee samoihin aikoihin.
Haniella taisi alkaa ekana. Tai aluksi ajattelin jo että sille tulee ”kummitusjuoksu”. Mickie haisteli ja viihtyi tuoksuttelemassa, mutta verta vaan ei näkynyt. Turvonnut kyllä oli.
Mietin jo, että hoitaako Hanie jäljet niin hyvin, ettei mitää tule milloinkaan nähtäväksi. Tietty pikku pakokauhukin: Ettei nyt vaan ole käynyt vahinkoa missään vaiheessa kun en ole ollut näkemässä?
Onneksi tilanne kuitenkin lopulta oli normaali. Kaikki kuten piti. Mickie vain ilmoitti hyvissä ajoin mitä tuleman pitää.
Ja kun parhaat päivät, niin sitten ei Mickielle ruokakaan maistunut.
Eipä taaskaan ollut epäilystäkään.
Kesällä sitten taas. Toivottavasti menee heinäkuulle.
Yhdessä taas
Tänään maanantaina sitten koko konkkaronkka yhdessä ulos. Paitsi vuohet.
Otin aluksi Mickien hihnaan ja seurasin miten käyttäytyy. Eipä sitä kiinnostanut.
Tähän härdelliin en viitsinyt ottaa vuohia mukaan. Seuraavalla kerralla sitten. Ja hyväähän niille lepokin tekee. Ja toisaalta eipä niitä haittaa ottaa rennostikaan.
Rauha palannut!