Kävin joulun aikaan Nikin kanssa Nuuksiossa 3 päivänä 4:stä. Maanantaina Nikillä oli ns. palautumispäivä 😉
Nikihän lähentelee jo 14 vuotta, joten lenkityksen kanssa voi ottaa rennommin. Ja niin on tullut otettuakin. Viikonloppuisin kyllä käymme Nuuksiossa, mutta viikolla on heikompi tilanne: Niki ei yhtään tykkää kävellä tien laidassa (vaikka olisikin hiekkatie), lähimetsä/pelto on pimeä ja kurainen. Ainoa vaihtoehto olisi lähteä autolla jonnekin, kuten viikonloppuisin, mutta Niki ei yhtään pidä autokyydeistä.
Ellalla oli vähän sama ongelma. Ensimmäinen flattini Mira taasen piti autoilusta. Josko Nikin ja Ellan lentokokemukset vaikuttaisivat tähän. Molemmilla oli muutaman tunnin automatka ennen lentoa ja molemmat oksensivat tuon automatkan aikana. Lisäksi kun siihen tuli vieraiden ihmisten (minun ja matkaseuran) kanssa lähtö pois tutusta ja turvallisesta, niin ehkä tämä jätti muistot matkustamisen epämiellyttävyydestä. Onneksi molemmat koirat sai ottaa matkustamoon mukaan. Hyvä Finnair! Ei taida muilla lentoyhtiöillä onnistua.
No, joka tapuksessa viikolla lenkkien kanssa on vähän heikommin. Eilenkin jäi väliin. Mitä nyt Niki tietysti saa omalla pihalla olla + vähän taloyhtiönkin kun kävin laittamassa auton tolpaan illalla.
En ole 18.5 vuoteen lenkkeillyt raikkaassa ulkoilmassa näin vähän kuin nyt Ellan lähdön jälkeen. Siitä varmaan johtuu nämä useat päänsäryt. Ellan aikaan oli viikollakin ihan pakko mennä lenkille. Vaikka sitten juuri autolla lähimaastoon valaistulle lenkkipolulle. Nuori flatti kun vaatii lenkityksen.
Eilen keskiviikkona taisi olla ensimmäinen itkuton päivä Ellan kuoleman jälkeen. En tosin ole ihan varma, mutta melko kuitenkin. Tokihan Ellaa ajattelen todella paljon, mutta ensimmäinen itkuton päivä on jonkinmoinen saavutus.
Onhan tässä surun lisäksi vielä käsiteltävä sitä vääryyden tunnetta kun nuori koira lähtee pois.
Eilen katselin Ellan pentukuvia ja tuli pentukuume. Voi kun se pentu jo tulisi.
Ella 8 viikkoisena Englannissa kun olin sitä hakemassa.
Ella 16-viikkoisena Suomessa, kotipihalla.